perjantai 4. toukokuuta 2018

Todistaako hadith-perinne Muhammedin historiallisuuden?




Muslimit katsovat, että Koraanin ja varhaisten elämäkertojen lisäksi Muhammedista kertova suullinen tarinaperinne on vahva todiste profeetan historiallisuudesta. Tarinaperinne koostuu pienistä opettavista kertomuksista, joista käytetään nimeä hadith.  Muslimien laskujen mukaan luotettavia haditheja on kymmeniä tuhansia. Sunnit pitävät kaikkein arvovaltaisimpina kuutta kokoelmaa, jotka tärkeysjärjestyksessä ovat Al-Bukhari, Muslim, Al-Nasa'i, Abu Dawud, Al-Tirmidhi ja Ibn Maja. Esimerkiksi Abu Dawudin kokoelma sisältää  4000 luotettavaksi katsottua tarinaa. Kokoelman ensimmäinen hadith antaa esimerkin tyylilajista:

1. Al-Mughirah bin Shu'bah kertoi, että kun profeetta meni tekemään tarpeensa, hänellä oli tapana vetäytyä syrjäiseen paikkaan.

     Tarinat sisältävät normaalisti jonkin Muhammedin antaman ja siitä pitäen shariaan kuuluvan opetuksen, jota muslimien kuuluu seurata. Näiden kokoelmien todistusarvo on kuitenkin helppo kumota yksinkertaisen faktan avulla: haditheja alettiin koota muistiin vasta 800-luvulla. Se on aivan liian myöhään, jotta niitä voisi pitää luotettavana tietolähteenä vuonna 632 kuolleeksi kerrotusta profeetasta. Kyse on kaunokirjallisuudesta eikä historiallisesta tiedosta.

     Hadithien luonteen osoitti jo vuonna 1843 Gustav Weil, joka kirjassa ”Mohammed der Prophet, sein Leben und seine Lehre” päätyi siihen, että koko tarinaperinne oli myöhäsyntyistä ja epäluotettavaa.  Weil päätteli, että näitä pikku tarinoita tehtailtiin omiin tarkoituksiin: ”Kun jotain uskonnollista tai poliittista järjestelmää piti puolustaa, ei mikään ollut helpompaa kuin vedota Profeettaa koskevaan suulliseen perimätietoon”. Samaan johtopäätökseen tuli Ignaz Goldziher kirjassa ”Muhammedanische Studien” (1889–1890).  Myös muslimit itse katsovat, että suurin osa tarinoista on mielikuvituksen tuotetta. He pitävät kuitenkin kiinni siitä, että tarinoiden joukosta on onnistuttu siivilöimään ehdottomasti luotettava kerma. 

     Kriittiset tutkijat ovat jääneet luotettavuuskysymyksessä yllättäen alakynteen, sillä länsimaiden arabian laitokset jakavat muslimien kanssa uskon tarinoiden luotettavuuteen. On kuitenkin huomattava, että linjaa ovat tällöin vetäneet kielitieteilijät eivätkä historioitsijat. Arabian laitokset ovat lisäksi riippuvaisia islamilaisista maista, mistä ne usein saavat jopa rahoitusta. Viime aikoina luottamus on silti alkanut horjua. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa, että ”Nykyään valtaosa islamin varhaishistorian tutkijoista katsookin, että yksittäisten hadithien kohdalla on lähes mahdotonta sanoa, ovatko ne aitoja – 600-luvun alussa Arabian niemimaalla syntyneitä – vai eivät.” Valitettavasti Hämeen-Anttila ei anna yhtään esimerkkiä luotettavasta hadithista.  
     Muhammedia koskevan tiedon kolme islamilaista kivijalkaa ovat Koraani, historiateokset ja hadithit. Ne ovat kaikki pettäneet. Aikalaistietoa Muhammedista ei ole missään niistä. Tässä suhteessa hän jää samanlaiseksi hahmoksi kuin kreikkalaisten Odysseus, englantilaisten Robin Hood ja suomalaisten Väinämöinen. 


Lähteet
Ilmari Hiidenlehto, Profeetta Muhammedin haamu, 2018. Helsinki: BoD.