torstai 13. kesäkuuta 2019

KUKA KUMMA OLI ABU-LAHAB?


Islamilaisen käsityksen mukaan Koraania ei koskaan luotu, vaan se on ollut aina olemassa. Mielikuva taivaallisella pöydällä lepäävästä ikuisesta kirjasta perustuu Koraanin sanoihin ”Hänen luonaan on alkuperäinen Kirja” (13: 39).

Koraanin 114 suurasta yksi, eli Niiniköyden suura (nro 111) on kokonaisuudessaan omistettu Abu-Lahab – nimisen henkilön kiroamisen. Suura kuuluu Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksenä seuraavasti:

”Tuhoutukoot Abu-Lahabin kädet
ja tuhoutukoon hän itse!
Ei häntä auta omaisuus,
ei hyödytä se, mitä hän on koonnut.
Hän vielä korventuu liekehtivässä tulessa
vaimonsa kantaessa lisää polttopuuta
niiniköysi kaulassa”.

Kuka Abu-Lahab oli, ja mitä ihmettä hän onnistui tekemään ansaitakseen tulla kirotuksi ikuisessa kirjassa aivan ikiomassa suurassa? Ja miksi myös hänen vaimonsa on päässyt mukaan?  

Virallisen islamilaisen selityksen suuralle tarjoaa Ibn Hisham 800-luvun alussa kirjoittamassaan Profeetta Muhammedin elämäkerrassa. Ibn Hisham kertoo, että Abu-Lahab oli Muhammedin varakas setä, joka kiivaili Profeetan opetuksia vastaan. Peruskoulun islamin oppikirja tarjoaa saman selityksen ja päättää sen sanoihin: ”Tämän tapauksen jälkeen Jumala ilmoitti Niiniköyden suuran.”

Entä mistä Hisham sai tietonsa? Selitys tulee luotettavalta taholta, kuten tarinaan liitetty isnad-ketju osoittaa.  Eräs Hishamin ystävistä oli kertonut hänelle, että Zayd b. Aslam oli sanonut, että joko Ibad al-Dili tai joku muu, jolle Abu al-Zinad oli asian kertonut, oli kuullut Husain b. Abbasilta, että tämä oli kertonut isänsä sanoneen, että hän oli kuullut kyseisen tarinan Rabia ibn Abbadilta.

Juttu menee tietysti täydestä valtaosalle länsimaisista islamologeista. Pieni vähemmistö kuitenkin arvelee, että Hishamin tarjoama selitys olisi syntynyt seuraavalla tavalla. Arabit eivät lainkaan tienneet, mistä suurassa oli kysymys. Koska rangaistuksena oli liekehtivä tuli, voi kuitenkin otaksua, että Abu-Lahab olisi syyllistynyt synneistä raskaimpaan eli monijumalaisuuteen. Muhammed pitää saada tarinaan mukaan, ja siksi sanotaan että Abu oli pilkannut juuri häntä. Omaisuus ja apulaiset eli ”kädet” viittaavat siihen, että Abu oli varakas. Kun hänestä vielä tehdään Muhammedin setä, tarina tiivistyy ja siihen saadaan jännite.

Oikeasti suura ei kerro mitään Muhammedista. Todellisen selityksen esittää G.S. Reynolds kirjassa ”The Emergence of Islam” (2012). Vanhan Testamentin 1. kuningasten kirjassa esiintyy kuningas Omri, jonka poika on nimeltään Ahab. Raamatun mukaan ”Omri teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä; hän teki enemmän pahaa kuin kukaan edeltäjänsä” (16:25). Kun Abu-Lahab kirjoitetaan muodossa Abu L-Ahab, se tarkoittaa arabiaksi Ahabin isää, oikeastaan ”liekkien isää”, mistä päästäänkin suurassa oleviin liekkeihin.

Ahabin kuninkuudesta on runoon jäänyt tiedoksi Ahabin varallisuus ja ”kädet” eli apulaiset. Entä vaimon mainitseminen? Se näyttää viittaavan Ahabin vaimoon Isebeliin, josta Raamattu kertoo: ”Kukaan muu Israelin kuningas ei syyllistynyt sellaiseen kuin Ahab. Hän myi itsensä tekemään sitä, mikä on väärää Herran silmissä, kun hänen vaimonsa Isebel yllytti häntä.” (1. Kunink., 21: 25) Isebel yllytti miestään nimenomaan Baalin palvontaan, joten polttopuiden kanto voisi liittyä polttouhriin Baalin kunniaksi. Mysteeriksi jää niiniköysi. Raamatussa muuten koirat söivät Isebelin.

Niiniköyden suura paljastuu runoksi, jonka on ehkä kirjoittanut itselleen muistiin joku kristitty arabimunkki. Munkki on tuntenut Raamatun tarinan Ahabista, Isebelistä ja Eliasta ja tiivistänyt siitä ytimen.  Kirjoittaja tosin sekoittaa toisiinsa Ahabin ja tämän isän. Myös ”niiniköysi” saattaa olla lukuvirhe.

Niiniköyden suura on varhainen kristillinen hartausteksti, joka saa innoituksensa Kuningasten kirjasta. Ei mitään tekemistä profeetta Muhammedin kanssa.

Lähteet

Ibn Hisham (2004). The life of Muhammad. Oxford: Oxford University Press. (s. 195)

Reynolds, G.S. (2012). The Emergence of Islam: Classical Traditions in Contemporary Perspective



                                   Kuva 1. Isebel ja kuningas Ahab (1863). Wikimedia Commons.