Neuvostoliittolaiset N.A.
Morozov ja L.I. Klimovitsh olivat
ensimmäiset orientalistit, jotka sanoivat ääneen, ettei keisarilla ollut
vaatteita. Vuonna 1930 molemmat kirjoittivat, että profeetta Muhammed ei ollut historiallinen henkilö
vaan arabien kirjallisen mielikuvituksen tuote. Sitä oli myös Muhammedin koko
seurue neljää oikeaan johdettua kalifia myöten. Vasta kalifi Muawija oli oikea historian henkilö,
koska hänestä oli aikalaistodisteita. Johtopäätös oli roikkunut pitkään ilmassa,
mutta rohkeutta viimeisen rajan ylittämiseen ei aikaisemmin ollut löytynyt.
Jonkin asian olemattomuus on kuitenkin hankala asia
todistuksen kannalta. Olemassaolo on periaatteessa mahdollista osoittaa: ei
tarvitse kuin nostaa kissa pöydälle. Esimerkiksi Euroopassa uskottiin, ettei
mustia joutsenia ollut. Niistä oli tullut jo antiikissa kirjallinen vertauskuva
asiasta, jota ei ollut olemassa – kunnes hollantilainen merikapteeni De Vlamingh törmäsi lintuun vuonna
1697 Australiassa.
Olemattomuutta tuskin voi sitovasti todistaa muuten kuin vetoamalla
loogiseen ristiriitaan – esimerkiksi pyöreitä neliöitä ei ole. Yksisarvisia voi
kuitenkin löytyä jostain, mistä niitä ei ole osattu etsiä, samoin enkeleitä. Onneksi
päättelysäännöt tulevat avuksi. Todistamisen taakka tarkoittaa, että väitteen esittäjällä on velvollisuus
perustella asiansa. Muhammedin historiallisuuden todistaminen kuuluu siis tämän
väitteen esittäjälle. Jos uskottavia todisteita ei löydy, asia jää vähintäänkin
avoimeksi. Tilanne alkaa kallistua hylkäämisen puolelle, jos historiallisuusväitettä
pystytään horjuttamaan siihen sisältyvien ristiriitojen ja ongelmien avulla tai
tuomalla esiin vaihtoehtoisia selityksiä. Muhammedin historiallisuutta
horjuttavia vastaväitteitä onkin kasaantunut runsain mitoin, ja niitä on
esitetty tämän blogin päivityksissä.
Entä mikä puhuisi Muhammedin historiallisuuden puolesta?
Länsimaiset mielipiteet ovat muuttuneet entistä varovaisemmiksi. Edesmennyt orientalisti
William Montgomery Watt piti Muhammedin historiallisuutta ja elämäkertaa varmana. Hän
katsoi, että vaikka haditheissa joskus
esiintyikin tendenssimäistä korostusta, niiden esittämät faktat olivat pääosin
kohdallaan. Tämän puolesta puhui myös arabien valtava kiinnostus omaa
historiaansa kohtaan: ”Kuka olisi ottanut
vaivakseen keksiä tämän konstikkaan tarinan ja mistä syystä?”, kysyi Watt
1950-luvulla julkaistussa kirjassaan.
Arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila on astetta varovaisempi. Hän luottaa haditheihin,
mutta katsoo, että varmaa tietoa ovat vain Muhammedin elämän pääkohdat sekä
hänen asemansa Koraanin ”välittäjänä”. Hämeen-Anttilan samaistuminen islamiin näkyy
tässä ilmaisussa, joka kirjaimellisesti tarkoittaa, että hän uskoo Koraanin tulleen ilmestyksenä Jumalalta. Montogomery Watt toisaalta myös rukoili
Allahia. Hämeen-Anttila kertoo luottavansa islamilaiseen perimätietoon, koska tilalle
ei löydy muutakaan. Hän katsoo, että humanististen tieteiden kenttä
kaventuisi liikaa, jos tulokset pitäisi aina sitovasti todistaa oikeaksi. Niinpä
myös Muhammed-tarina pitää hyväksyä tyhjää parempana. Tämä ei tietenkään ole
vakuuttava perustelu; pikemminkin se osoittaa todisteiden puutetta.
Tunnettu islamin tutkija Patricia Crone pitää hadith – tarinoita sepitettyinä, mutta
Muhammedin historiallisuutta varmana 600-luvun kristillisten lähteiden nojalla.
Niitä on kolme: Doctrina Jacobi (634?),
Tuomas Presbyteeri ( 640?) ja Herakleioksen historia (661?). Näiden tekstien kirjoittajista ja
kirjoitusajoista ei ole täyttä varmuutta. Doctrina Jacobin osalta Patricia
Crone kirjoittaa: ”tämä lähde antaa melko kumoamattoman näytön
siitä, että hän [Muhammed] on historiallinen hahmo.”
Näitä kolmea 600-luvun lähdeviitettä
käsiteltiin vuoden takaisessa blogipäivityksessä. Silloin
todettiin, että jotkut orientalistit pitävät niiden Muhammed-mainintoja
myöhempinä lisäyksinä käsikirjoituksiin. He huomauttavat myös muista ongelmista.
Esimerkiksi Doctrina Jacobista Nevo
Ja Koren toteavat, että tekstissä kuvatun profeetan nimeä ei kerrota ja tämä vastaa kuvauksen perusteella kristittyä eikä muslimia.
Kyse ei siten voi olla Muhammedista.
Nuoremman tutkijapolven
keskuudessa usko Muhammediin on jatkunut, mutta epävarmuus lisääntynyt.
Historioitsija Peter Sarris
kirjoittaa: ”Ottaen huomioon hänen
myöhemmän merkityksensä, Muhammedin historiallinen hahmo on paradoksaalisesti
suhteellisen varjomainen ilmestys 600-luvun lähteissä.” Lähteillä hän
tarkoittaa edellä mainittua kolmea käsikirjoitusta.
Sarris osuu asian ytimeen. Jos mies
perustaa jättiläisvaltakunnan ja uuden uskonnon, voisi ajatella, että hänestä jäisi
jotain tietoja myös aikalaislähteisiin. Sellaisia olisivat voittoisan profeetan
ja hallitsijan nimellä varustetut kolikot, islamista kertovat piirtokirjoitukset
julkisissa rakennuksissa ja hautakivissä, arkeologiset jäänteet sotakentiltä sekä
viittaukset islamiin, Muhammediin ja Koraaniin arabian-, aramean-, persian- ja latinankielisissä
aikalaisteksteissä. Kaikki tämä puuttuu, samoin tiedot uuden mahtivaltion pääkaupungista. Mekka ilmestyy lähteisiin vasta yli sadan vuoden kuluttua. Profeettaa ja hänen pyhää kirjaansa aletaan
muistella 150–200 vuotta myöhemmin. Väistämättä syntyy vaikutelma, että Muhammed, Koraani, Islam ja Mekka ovat kaikki myöhemmän ajan tuotetta.
Lähteet
Crone,
P. (2008). What do we actually know about Muhammed? openDemocracy, 10 June 2008.
Hoyland,
R. G. (1997). Seeing islam as others saw it. A survey and evaluation of
Christian, Jewish and zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13. Princeton, N.J.: The
Darwin Press. https://legrandsecretdelislam.files.wordpress.com/2016/03/r-hoyland-seeing_islam_as_other_saw_it.pdf
Hämeen-Anttila, J. (2006). Johdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus.
Kemper, M. (2009). The Soviet
Discourse on the Origin and Class Character of Islam, 1923–1933. Die Welt des Islams, 49, 1–48. doi: 10.1163/157006008X364677
Montgomery
Watt, W. (1950). Muhammed at Mecca. Oxford: Clarendon Press.
Nevo, Y.
E. & Koren, J. (2003). Crossroads
to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, N.Y.: Prometheus.
Sarris, P. (2011). Empires
of Faith. The Fall of Rome to the Rise of Islam, 500–700. Oxford: Oxford
University Press.
