NÄIN KORAANI SYNTYI: FEIKKIVERSIO

Perimätiedon mukaan Muhammed sai Koraanin suullisena ilmoituksena Jumalalta vuosien 610–632 aikana. Muhammedilla oli tarinan mukaan myös kirjoitustaitoinen sihteeri, nimeltään Zaid. Asian luonteesta huolimatta ilmoituksia ei lähdetty kirjaamaan talteen Muhammedin vielä eläessä. Sen sijaan turvauduttiin toiseen keinoon: profeetta opetti lähipiirilleen ulkoa koko Pyhän Kirjan, joka pituudeltaan oli puolet Uudesta Testamentista. Tehtävä oli sitä vaikeampi, kun samalla oli muutakin tekemistä, kuten profeetan elämäkerta osoittaa. Perimätiedon mukaan vasta Abu Bakr, Muhammedin seuraaja kalifina (632–634) ja hänen lempivaimonsa Aishan isä, määräsi kirjoittamaan Profeetan ilmoitukset muistiin. Pergamentille saatu Koraani päätyi sitten Abu Bakrin seuraajalle Umarille (634–644), joka antoi sen tyttärelleen, Muhammedin leskelle Hafsalle.

Tarina ei pääty tähän, vaan kolmas oikeaan johdettu kalifi Uthman (644–656) aloitti koko työn alusta ja määräsi samaisen Zaidin keräämään Koraanin uudelleen vanhojen veteraanien muistista sekä satunnaisista muistiinpanoista. Uudesta laitoksesta, joka saatiin aikaan 15 vuotta ensimmäisen jälkeen, otettiin neljä kopiota, jotka lähetetiin tärkeisiin keskuksiin. Vanhat Koraanit määrättiin poltettavaksi, koska niihin oli ehtinyt kasautua liikaa kopiointivirheitä. 

Koraanin islamilainen syntykertomus on takkuinen vyyhti ristiriitoja. Ajatus kirjan esivaiheesta ulkoa osattuna perinteenä ei voi pitää paikkaansa. Koraani on liian pitkä; tokkopa kukaan sitä osaa vielä nytkään kaikista koraanikouluista huolimatta. Tekstin rakennepiirteet puhuvat sen puolesta, että Koraanin tekstit ovat alusta alkaen olleet kirjoitetussa muodossa. Suullisesti välittyvä perinne muokkautuisi sellaiseksi kuin Homeroksen runot tai Kalevala: rytmi ja soinnuttaminen tulisivat mukaan helpottamaan muistia. Koraanista nämä keinot puuttuvat melkein kokonaan. Sen teksti on muutenkin painajaismaista ulkoa osattavaksi, kuten Theodor Nöldeke osoitti 1800-luvulla. Esimerkiksi Uuden Testamentin kaikki sivut ovat paljon helpompia.

Koraanin syntytarina vilisee käsittämättömiä yksityiskohtia. Miksi kirjoitustaitoista Zaidia ei pantu heti työhön, vaan odotettiin profeetan kuolemaa? Eikö kukaan muka ymmärtänyt Koraanin arvoa? Miksi Zaid kokosi teoksen kahteen kertaan? Mitä pitäisi sanoa siitä, että ilmoitukset säilyivät hienosti ulkomuistissa, mutta kirjoitetussa muodossa turmeltuivat  nopeasti – eikö asian kuuluisi olla päinvastoin?  Entä mikä selittää sen, että kirjoitettu teksti ensimmäisellä kerralla vääristyy (Zaid 1), mutta toisella yrittämällä säilyy pilkuntarkasti aina maailman tappiin saakka (Zaid 2)?

Länsimaissa on kohteliaasti uskottu muslimitarinaan, vaikka siinä on kaikki saduille ominaiset liioittelevat piirteet ylivertaisesta sankarista ja tämän lähipiiristä, jolla on yliluonnollisia taitoja -   tällä kertaa he ovat muistihirviöitä. Satuihin kuuluvat myös vastoinkäymiset (Zaid 1), jotka uusilla urotöillä voitetaan (Zaid 2). Tarinassa on todellisuudessa kömpelösti yhdistetty kaksi ristiriitaista kertomusta Koraanin kirjoittamisesta. Yhdenkään henkilön historiallisuutta ei ole kyetty varmentamaan, mikä viittaa siihen, että hahmot ovat keksittyjä.

Lähteet

Mingana, A. (1914/1998). Three origins of the Koran. Teoksessa: Ibn Warraq (toim.) The Origins of the Koran. 76-96. New York: Prometheus Books.

Nöldeke, T. (1891/1998). The Koran. Teoksessa: I. Warraq (toim.) The Origins of the Koran (36-66).  New York: Prometheus Books.

Kuva 1. Koraanin vanhin tunnettu käsikirjoituskatkelma, joka muun muassa sisältää kristillisen tarinan luolaan nukkuneista unikeoista (Birmingham manuscript). Lähde: Wikimedia Commons

 

TODISTAMISEN TAAKKA

Neuvostoliittolaiset N.A. Morozov ja L.I. Klimovitsh olivat ensimmäiset orientalistit, jotka sanoivat ääneen, ettei keisarilla ollut vaatteita. Vuonna 1930 molemmat kirjoittivat, että profeetta Muhammed ei ollut historiallinen henkilö vaan arabien kirjallisen mielikuvituksen tuote. Sitä oli myös Muhammedin koko seurue neljää oikeaan johdettua kalifia myöten. Vasta kalifi Muawija oli oikea historian henkilö, koska hänestä oli aikalaistodisteita. Johtopäätös oli roikkunut pitkään ilmassa, mutta rohkeutta viimeisen rajan ylittämiseen ei aikaisemmin ollut löytynyt. 

     Jonkin asian olemattomuus on kuitenkin hankala asia todistuksen kannalta. Olemassaolo on periaatteessa mahdollista osoittaa: ei tarvitse kuin nostaa kissa pöydälle. Esimerkiksi Euroopassa uskottiin, ettei mustia joutsenia ollut. Niistä oli tullut jo antiikissa kirjallinen vertauskuva asiasta, jota ei ollut olemassa – kunnes hollantilainen merikapteeni De Vlamingh törmäsi lintuun vuonna 1697 Australiassa.

     Olemattomuutta tuskin voi sitovasti todistaa muuten kuin vetoamalla loogiseen ristiriitaan – esimerkiksi pyöreitä neliöitä ei ole. Yksisarvisia voi kuitenkin löytyä jostain, mistä niitä ei ole osattu etsiä, samoin enkeleitä. Onneksi päättelysäännöt tulevat avuksi. Todistamisen taakka tarkoittaa, että väitteen esittäjällä on velvollisuus perustella asiansa. Muhammedin historiallisuuden todistaminen kuuluu siis tämän väitteen esittäjälle. Jos uskottavia todisteita ei löydy, asia jää vähintäänkin avoimeksi. Tilanne alkaa kallistua hylkäämisen puolelle, jos historiallisuusväitettä pystytään horjuttamaan siihen sisältyvien ristiriitojen ja ongelmien avulla tai tuomalla esiin vaihtoehtoisia selityksiä. Muhammedin historiallisuutta horjuttavia vastaväitteitä onkin kasaantunut runsain mitoin, ja niitä on esitetty tämän blogin päivityksissä.

     Entä mikä puhuisi Muhammedin historiallisuuden puolesta? Länsimaiset mielipiteet ovat muuttuneet entistä varovaisemmiksi. Edesmennyt orientalisti William Montgomery Watt piti Muhammedin historiallisuutta ja elämäkertaa varmana. Hän katsoi, että vaikka haditheissa joskus esiintyikin tendenssimäistä korostusta, niiden esittämät faktat olivat pääosin kohdallaan. Tämän puolesta puhui myös arabien valtava kiinnostus omaa historiaansa kohtaan: ”Kuka olisi ottanut vaivakseen keksiä tämän konstikkaan tarinan ja mistä syystä?”, kysyi Watt 1950-luvulla julkaistussa kirjassaan.

     Arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila on astetta varovaisempi. Hän luottaa haditheihin, mutta katsoo, että varmaa tietoa ovat vain Muhammedin elämän pääkohdat sekä hänen asemansa Koraanin ”välittäjänä”. Hämeen-Anttilan samaistuminen islamiin näkyy tässä ilmaisussa, joka kirjaimellisesti tarkoittaa, että hän uskoo Koraanin tulleen ilmestyksenä Jumalalta. Montogomery Watt toisaalta myös rukoili Allahia. Hämeen-Anttila kertoo luottavansa islamilaiseen perimätietoon, koska tilalle ei löydy muutakaan. Hän katsoo, että humanististen tieteiden kenttä kaventuisi liikaa, jos tulokset pitäisi aina sitovasti todistaa oikeaksi. Niinpä myös Muhammed-tarina pitää hyväksyä tyhjää parempana. Tämä ei tietenkään ole vakuuttava perustelu; pikemminkin se osoittaa todisteiden puutetta. 

     Tunnettu islamin tutkija Patricia Crone pitää hadith – tarinoita sepitettyinä, mutta Muhammedin historiallisuutta varmana 600-luvun kristillisten lähteiden nojalla. Niitä on kolme: Doctrina Jacobi (634?), Tuomas Presbyteeri ( 640?) ja Herakleioksen historia (661?).  Näiden tekstien kirjoittajista ja kirjoitusajoista ei ole täyttä varmuutta. Doctrina Jacobin osalta Patricia Crone kirjoittaa: ”tämä lähde antaa melko kumoamattoman näytön siitä, että hän [Muhammed] on historiallinen hahmo.”

     Näitä kolmea 600-luvun lähdeviitettä käsiteltiin vuoden takaisessa blogipäivityksessä. Silloin todettiin, että jotkut orientalistit pitävät niiden Muhammed-mainintoja myöhempinä lisäyksinä käsikirjoituksiin. He huomauttavat myös muista ongelmista. Esimerkiksi Doctrina Jacobista Nevo Ja Koren toteavat, että tekstissä kuvatun profeetan nimeä ei kerrota ja tämä vastaa kuvauksen perusteella kristittyä eikä muslimia. Kyse ei siten voi olla Muhammedista.

     Nuoremman tutkijapolven keskuudessa usko Muhammediin on jatkunut, mutta epävarmuus lisääntynyt. Historioitsija Peter Sarris kirjoittaa: ”Ottaen huomioon hänen myöhemmän merkityksensä, Muhammedin historiallinen hahmo on paradoksaalisesti suhteellisen varjomainen ilmestys 600-luvun lähteissä.” Lähteillä hän tarkoittaa edellä mainittua kolmea käsikirjoitusta. 

     Sarris osuu asian ytimeen. Jos mies perustaa jättiläisvaltakunnan ja uuden uskonnon, voisi ajatella, että hänestä jäisi jotain tietoja myös aikalaislähteisiin. Sellaisia olisivat voittoisan profeetan ja hallitsijan nimellä varustetut kolikot, islamista kertovat piirtokirjoitukset julkisissa rakennuksissa ja hautakivissä, arkeologiset jäänteet sotakentiltä sekä viittaukset islamiin, Muhammediin ja Koraaniin arabian-, aramean-, persian- ja latinankielisissä aikalaisteksteissä. Kaikki tämä puuttuu, samoin tiedot uuden mahtivaltion pääkaupungista. Mekka ilmestyy lähteisiin vasta yli sadan vuoden kuluttua. Profeettaa ja hänen pyhää kirjaansa aletaan muistella 150–200 vuotta myöhemmin. Väistämättä syntyy vaikutelma, että Muhammed, Koraani, Islam ja Mekka ovat kaikki myöhemmän ajan tuotetta.

Lähteet

     Crone, P. (2008). What do we actually know about Muhammed? openDemocracy, 10 June 2008. 

     Hoyland, R. G. (1997). Seeing islam as others saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13. Princeton, N.J.: The Darwin Press.  https://legrandsecretdelislam.files.wordpress.com/2016/03/r-hoyland-seeing_islam_as_other_saw_it.pdf

     Hämeen-Anttila, J. (2006). Johdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus.

     Kemper, M. (2009). The Soviet Discourse on the Origin and Class Character of Islam, 1923–1933. Die Welt des Islams, 49, 1–48. doi: 10.1163/157006008X364677

Montgomery Watt, W. (1950). Muhammed at Mecca. Oxford: Clarendon Press. 

     Nevo, Y. E. & Koren, J. (2003). Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, N.Y.: Prometheus. 

     Sarris, P. (2011).  Empires of Faith. The Fall of Rome to the Rise of Islam, 500–700. Oxford: Oxford University Press.

NÄIN ISLAMIN MYYTIT SYNTYVÄT

Seuraava satunnainen esimerkki osoittaa, miten islamissa osataan luoda tarinoita vähistäkin aineista.

Tunnettu brittiläinen kasvatussosiologi Sally Tomlinson kirjoittaa (2017): ”Kristillinen teologia omaksui laajalti sellaisen kannan, että vammaisuus ja viallisuus olivat jumalan rangaistuksia.” ”Islam suhtautui asiaan toisin, ja Profeetan kerrotaankin hyväksyneen vammaiset ihmiset ystävikseen.” 

Länsimainen intellektuelli panee tässä tuttuun tapaan islamin ja kristinuskon keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Onneksi hän antaa myös lähdeviitteen. Se on islamilaisella sivustolla ”Why Islam?” oleva Saulat Pervezin artikkeli ”The treatment of handicapped people in Islam” (2014). Pervez on Pakistanista kotoisin oleva muslimikirjailija.

Pervez tunnustaa, että Koraanissa ei oikeastaan puhuta mitään vammaisuudesta. Suurassa 80 on kuitenkin kohta, jossa Jumala nuhtelee Muhammedia siitä, miten hän kohteli Abdullah ibn Umm Maktumia. Tähän viitataan Koraanissa vain ”sokeana”, mikä Pervezin mukaan tarkoittaa, että Profeettaa ei nuhdeltu välinpitämättömyydestä vammaista ihmistä kohtaan (eipä tietenkään) vaan siitä, että hän laiminlöi henkilön, joka tuli Profeetan luo oppiakseen jotain. Profeetta oli kuitenkin juuri sillä hetkellä kiireinen, sillä hän keskusteli toisen henkilön kanssa. Pervez kertoo, että Muhammed alkoi tervehtiä Jumalalta saatujen moitteiden jälkeen Abdullahia ystävällisesti ja nöyrästi ja nimitti hänet usein jopa sijaisekseen Medinassa.

Tässä on siis auki purettuna todiste siitä, että islam suhtautuu myönteisesti vammaisuuteen.

Katsotaanpa tarkemmin. Koraanin säkeet kuuluvat seuraavasti: ”Hän rypisti otsaansa ja kääntyi pois, kun sokea tuli hänen luokseen.” Tämän jälkeen teksti epäloogisesti vaihtaa persoonaa ja moittii ”sinua” sokean ihmisen syrjinnästä, kun taas rikasta ”sinä” kohtelet kunnioittavasti. Suura rinnastaa tällaisen käytöksen Jumalan osoittamaan hyvyyteen ja kuvailee mehevästi maan antimia: ”Me murramme hänelle maan kamaran ja annamme sen kasvaa viljaa, rypäleitä ja yrttejä, oliiveja ja palmuja, tuuheita puutarhoja, hedelmiä ja laitumia.” Vertailu perustelee kehotusta parannukseen.

Suuras ei siis kerro, kuka on ”hän” tai ”sinä”, joka suhtautuu nurjasti sokeaan. Miljöökuvauksen perusteella voi päätellä ainakin sen, ettei olla lähelläkään Mekkaa tai Medinaa, missä vuotuinen sademäärä tekee mahdottomaksi harjoittaa maataloutta tuuheine puutarhoineen. Suura ei liioin kerro, että "sinä" olisi ollut keskustelemassa jonkun toisen kanssa.

Koko tarina ei selvästikään kerro mistään yksittäisestä tapahtumasta. Se on kuviteltu moralisoiva esimerkki, missä saarnan kohdetta syytetään yleisellä tasolla siitä, että tämä torjuu kyllä apua tarvitsevan kerjäläisen, mutta kohtelee ystävällisesti rikasta miestä, joka ei apua tarvitse. Tarinan ydin ei siis ole vammaisuudessa.

Mistä sitten tulee arvelu, että ”hän” olisikin itse Muhammed? Voisi arvata, että tekstiyhteydestä, koska kyseessä on sentään Koraani. Valitettavasti johtolanka ei vie eteenpäin, sillä Koraanissa ei muuallakaan puhuta Muhammedista. Koraanin islamilaisiin suomennoksiin on tosin ujutettu sana ”Muhammed” jopa kymmeniin paikkoihin, mutta todellisuudessa sana esiintyy arabiankielisessä Koraanissa vain neljä kertaa. Jopa neitsyt Maria mainitaan useammin – 34 kertaa.

Seuraavaksi kannattaa etsiä varhaisinta mainintaa siitä, että tapahtuma kuvaa profeetta Muhammedin ja Abdullah ibn Umm Maktumin kohtaamista. Tarinan varhaisin versio löytyy hadith -kokoelmasta ”al-Muwatta”, joka on kirjoitettu luultavasti 800-luvun alussa, teoksen 15. kirjan hadithista numero 4. Islam ei olisi nimensä veroinen, jos asiasta ei olisi noussut vielä riitaa. Shiialaiset eivät selitystä hyväksy.

Tapaus osoittaa jälleen kerran, miten muslimien omat tiedot pysähtyvät 800-luvulle. Se on toivottoman myöhäistä, jos tarkoituksena oli todistaa jotain kahden henkilön tapaamisesta 200 vuotta aikaisemmin. Tarinan opetus on, että länsimainen intellektuelli on taas kerran nielaissut muslimien jutut vailla omaa arvostelukykyä.

Entä sitten kristinusko ja vammaisuus? Martti Lutherin tiedetään suhtautuneen vammaisiin lapsiin taikauskoisesti. Se ei riitä todistamaan, että kristinusko yleensä olisi suhtautunut vammaisuuteen täysin kielteisesti. Päinvastaisesta asenteesta puhuvat monet kohdat jo Uudessa Testamentissa, missä Jeesus paransi ihmetekoina sairaita ja vammaisia. Muhammedista ei kerrota mitään vastaavaa, vaikka ihmeitä hänenkin väitetään tehneen.

Muhammedin elämäkerrassa on piirustuspöydän jälki

Profeetta Muhammedin historiallisuutta voi pohtia myös hänen elämäkertansa pohjalta. Aidosti toteutunut elämä sisältää satunnaisia yksityiskohtia, joista muodostuu yksilöllinen tarina. Jos taas elämäkerta on keksitty, se yleensä näkyy tapahtumien sommitteluna niin, että kokonaisuus vastaa jotain etukäteen annettua suunnitelmaa. Muhammedin elämäkerrassa on merkkejä jälkimmäisestä.

Tarina Muhammedista vastaa ensinnäkin satujen perusrakennetta, jonka voi kuvata lauseella per aspera ad astra eli vaikeuksien kautta voittoon. Tyypillinen satu on hyveellisen päähenkilön kasvutarina, jossa nuorukainen ensin karkotetaan kotoaan. Sankari kohtaa maailmalla vaikeuksia, joihin saa apua ystäviltään. Lopulta hän saavuttaa jopa uskomatonta menestystä ja palaa voittajana kotiin. Tällaisia tarinoita ovat Grimmin veljesten ”Rautahannu”, Andersenin ”Ruma ankanpoikanen”, Disneyn ”Leijonakuningas” ja Coppolan ”Kummisetä”. Myös kristinuskon perusmyytissä esiintyvät samat ainekset: Jeesuksen kirkastuminen suurten kärsimysten jälkeen ja paluu kotiin eli taivaan valtakuntaan. Muhammed pakenee Mekasta, mutta palaa sinne juhlittuna voittajana vähän ennen kuolemaansa.

Jos Muhammedin elämäkerta on jostain kopioitu, niin Moosekselta, joka on Koraanissa ylivoimaisesti useimmin mainittu profeetta. Sekä Mooses että Muhammed ovat orpolapsia, jotka adoptoidaan johtajan perheeseen (faarao/klaanipäällikkö). He asettuvat sorretun vähemmistön johtoon (juutalaiset/muslimit) ja auttavat kansansa pakoon.  Molemmat saavat Jumalalta ilmoituksia vuorella (Siinai/Hira) ja kokoavat niistä Pyhän kirjan (Toora/Koraani). Sankarit kohtaavat hengenvaaran, jolloin vesi pelastaa heidät (Punainen meri/Vallihautasota). He taistelevat harhaoppisia vastaan, jotka kaikki tapetaan (Kultainen vasikka/vääräuskoisten moskeija). Molemmat perustavat uuden hengellisesti johdetun valtion ja nimittävät työlleen 12 jatkajaa.

Olisiko tässä jo liikaa yhtäläisyyksiä pelkästään sattumalta? Muhammed alkaa vaikuttaa Mooseksen toisinnolta.

Muhammedin sijoittaminen historiallisiin vuosilukuihin näyttää sekin päälle liimatulta. Tärkein kiinnekohta on vuosi 622, josta niin sanottu arabialaisen ajanlasku alkaa. Muslimien tarinaperinteen mukaan Muhammed pakeni Mekasta Medinaan juuri tuona vuonna (hizra) ja perusti sinne muslimivaltion ytimen (umma).  Samana vuonna tapahtui kuitenkin muutakin, mistä uusi ajanlasku todellisuudessa sai alkunsa. Bysantin keisari Heraklius voitti juuri tuolloin taistelussa sassanidien armeijan. Voitto johti käännekohtaan suurvaltojen sodassa ja vei sassanidien valtakunnan täydelliseen romahdukseen. Arabiheimot vapautuivat sassanidien ikeestä ja pian myös roomalaisten. Vuodesta 622 alkoi siten "arabien aika" Lähi-idässä. Siitä aloitettiin jonkin ajan kuluttua myös uusi ajanlasku. Muhammedin kuvitteellinen hizra sijoitettiin täsmälleen samaan vuoteen 622.  Muslimit eivät siten itse tiedä, mistä heidän ajanlaskunsa oikeasti alkoi.

Entä milloin profeetan ilmestykset alkoivat? Oikea hetki saatiin, kun vuodesta 622 laskettiin taaksepäin 12 vuotta, joka oli sopivan tuntuinen symbolinen luku. Näin päästiin vuoteen 610.  Ollakseen kelvollinen profeetaksi Muhammedin piti tuolloin olla paimentolaisperinteen mukaisessa ”miehen iässä”, joka oli 40 vuotta. Taaksepäin laskemalla saadaan syntymävuodeksi 570. Vain kuolinvuosi 632 näyttää jotenkin satunnaiselta. Ehkä 62 vuotta oli profeetalle sopiva elinikä. Toisaalta Muhammedin tarina tuli loogiseen päätökseensä, kun hän kaksi vuotta ennen kuolemaansa palasi juhlittuna voittajana Mekkaan. Mooses oli kuollessaan 120-vuotias, mutta erämaavaellushan kesti peräti 40 vuotta.

Muhammedin piti olla luku- ja kirjoitustaidoton, mikä todistaisi, ettei hän ollut itse kynäillyt ilmestyksiään (vastaavasti kreikkalaisten taruhahmo Homeros oli sokea, jotta hän ei olisi voinut löytää juttujaan muilta). Profeeetalla oli 13 laillista puolisoa ja runsaasti jalkavaimoja, joita hän kiersi tasapuolisesti päivin ja öin omaten tätä varten 30 miehen voimat (Sahih Bukahri 1:5:268). Silti hänellä ei ollut yhtään aikuisikään varttunutta poikaa. Edellisen pohjalta näin vaatimaton panos/tuotos -suhde vaikuttaa epätodennäköiseltä. Todellisuudessa aikuinen poika ei käynyt päinsä teologisista syistä, sillä profeetan pojan olisi myös pitänyt olla profeetta. Silloin Muhammed ei olisi enää ollutkaan viimeinen. (EDIT: Mooses ja Muhammed olivat myös orpoja, sillä muuten myös isien olisi pitänyt olla profeettoja. Hishamin mukaan Muhammedin isä kuolikin varmuuden vuoksi jo ennen kuin Muhammed syntyi. Muhammed-lapsen suuruudesta vakuuttunut munkki Bahira vakuutti: "Tämän lapsen isä ei voi olla hengissä")  Myös abbasidit tyytyivät olemaan Muhammedin sukulaisia vain tämän sedän kautta – eipä ainakaan tarvinnut seurata naislinjaa.

Muhammed kävi kauppaa, ryösti karavaaneja, sai sotasaalista, tappoi ja kidutti pilkkaajiaan, poltti vääräuskoisten moskeijan, meni naimisiin lapsen kanssa ja teki ylipäätään kaikkea, mitä Lähi-idän paimentolaispiireissä pidettiin miehiselle miehelle kuuluvana. Elämäkerran yksityiskohtia poimittiin myös Lähi-idän historiasta. Juutalaisen Quraiza-heimon massamurhan esikuvana oli ehkä roomalaisten toteuttama Masada-vuoren piiritys vuonna 73. Yhteistä molemmille oli juutalaisten piirittäminen, heidän suunnitelmansa joukkoitsemurhasta sekä uhrien kokonaismäärä eli vajaa tuhat vainajaa.

Muhammedin piti luonnollisesti olla pesunkestävä arabi, sillä kalifaatti oli arabien hallitsema rotusortoyhteiskunta. Profeetan oli lisäksi fiksuinta olla kotoisin arabiheimojen nostalgisesta alkukodista eli Arabian niemimaalta. Tuntemattomat takapajulat Mekka ja Medina nostettiin maailmankartalle. Arvovaltasyistä Koraanin kieleksi oli myös pantava arabia. Tästä seurasi vielä alkuperäistekstien surullista väärintulkintaa, koska Koraanin kieli oli todellisuudessa arabian ja syyrian sekoitusta. 

Muhammedin elämäkertaan on jäänyt näkyville koko joukko lyijykynällä tehtyjä luonnosviivoja.  Tuleva tutkimus ehkä pystyy osoittamaan uusia esikuvia, joista tarina on ponnistanut.

Lähteet
      Arafat, W.N. (1976). New light on the story of Banu Qurayza and the jews of Medina. Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland, 100-107. http://www.haqq.com.au/~salam/misc/qurayza.html
      Ibn Hisham (1999). Profeetta Muhammedin elämäkerta. Helsinki: Basam Books. Käännös: Jaakko Hämeen-Anttila.
     Ibn Warraq (1998). The origins of the Quran. Amherst, NY: Prometheus.
     Nevo, Y. E. & Koren, J. (2003). Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, N.Y.: Prometheus.

Muhammed - abbasidien 700-luvulla keksimä valtiomyytti?

Muslimit uskovat - ja samaa vakuuttavat peruskoulun oppikirjat – että Muhammed oli kuolemaansa mennessä vuonna 632 perustanut sekä islaminuskon että jättimäisen muslimivaltion. Tämän kanssa on ristiriidassa, ettei Muhammedista löydy arkeologista aineistoa yli sataan vuoteen hänen oletetun kuolemansa jälkeen, ei liioin kirjallisia tietoja muslimilähteistä.  Muhammed – nimisestä henkilöstä tosin on pari mainintaa 600-luvun kristillisissä teksteissä, mutta niiden tiedot eivät sovi yhteen profeetan myöhemmän elämäkerran kanssa. Merkintöjä pidetään myöhempinä lisäyksinä käsikirjoituksiin.

Vasta 1930-luvulla uskallettiin ensimmäisen kerran väittää, että profeetta Muhammed lähipiireineen oli pelkkä taruhenkilöiden seurue, joka keksittiin vasta 700-luvun jälkipuoliskolla. Jos näin oli, mihin häntä olisi tarvittu?

Vastaus on ilmeinen: jokainen uskonto tarvitsee profeettansa. Lisäksi jokainen hallitsija tarvitsee tarinan omasta erinomaisuudestaan. Asiat olisivat voineet kehittyä seuraavasti.

Umaijadien valtakunta 600-luvun Lähi-idässä oli kehittänyt oman versionsa kristinuskosta, arabikristillisyyden, jonka avainlauseet yhä löytyvät Kalliomoskeijan seinästä Jerusalemin temppelivuorella. Toisin kuin arabeja ympäröivillä juutalaisuudella, zarathustralaisuudella ja Bysantin kristinuskolla siltä puuttui kuitenkin oma profeetta ja tämän kirjoittama pyhä kirja. Molemmat puutteet korvattiin 700-luvun loppuun mennessä uuden hallitsijasuvun, abbasidien toimesta. Kolmas puuttuva asia oli Mooseksen laki, jonka tilalle löydettiin profeetan sunna.

Vuonna 750 kalifaatin sisällissota päättyi Persiasta tulleen abbasidi–suvun voittoon. Vanhoissa umaijadikolikoissa oli jo pitkään esiintynyt Jeesuksen kunnianimi, muhammad, eli ylistetty. Abbasidien tultua valtaan nimestä leivottiin valtionuskonnon kaipaama profeetta. Samalla abbasidit kehittivät tarinan, että juuri Muhammed oli perustanut heidän jättivaltakuntansa, ja he itse olivat profeetan aitoja sukulaisia tämän sedän, Abbasin, kautta. Lopuksi Lähi-idän ja Iranin luostareista koottiin vielä sekalainen kokoelma vanhojen saarnatekstien muistiinpanoja. Niistä koottiin mukamas Muhammedin itsensä sanelema pyhä kirja, Koraani. Tästä kokoamisprosessista ei historiaan ole jäänyt mitään jälkiä. Ehkä jäljet tuhottiin tarkoituksella, koska kirjan piti heti näyttää ikivanhalta. 

Tämä ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun valtaan nousseet oikeuttavat asemansa vetoamalla menneisyyden suurtekoihin. Kun Kustaa Vaasa vuonna 1523 julistautui kuninkaaksi, tämä alemmasta aatelista ponnistanut nousukas otti käyttöön Olaus Magnuksen goottilaisen teorian. Sen mukaan ruotsalaiset olivat kaiken sivistyksen alkujuuri ja polveutuivat Nooan pojanpojasta Maagogista. Kustaan seuraaja Eerik sai järjestysnumerokseen 14, koska Olaus oli löytänyt hänelle peräti 13 samannimistä edeltäjää. Goottilainen valtiomyytti oli Ruotsin suurvalta-ajan virallista historiaa, jonka loisteessa kelpasi paistatella.

Valtiomyytit ovat todellisuudessa historian vakiotavaraa. Roomalaisilla oli Romulus ja Remus, juutalaisilla Mooses – kaikki muuten orpoja, kuten sattumoisin Muhammed. Kreikkalaisilla oli Odysseus harharetkineen, jotka Homeros kirjasi muistiin. Daniel Juslenius kehitti valtiomyyttiä myös meille suomalaisille. Meidän muinaisen suurvaltamme kuninkaana olisi ollut muun muassa Atus I Otus. Tästä kannattaa muistuttaa, kun keskustelee muslimin kanssa.

Isnād – todistajaketjut – siinäkö ratkaisu hadithien luotettavuuteen?

Muhammedia koskevaa perimätietoa alettiin koota talteen 800-luvulla, jolloin ensimmäiset tarinakokoelmat kirjoitettiin. Mitä pidemmälle aika kului, sitä tarkempaa muistitietoa nämä hadith –kokoelmat alkoivat kohteestaan sisältää. Kaikki profeettaa koskeva tieto perustuu, elämäkertojen ohella, näihin tarinoihin, joiden myöhäinen kirjaamisajankohta kuitenkin tekee niistä lähinnä kansansatuihin rinnastettavaa tietoa. Muslimit itse pitävät niiden välittämiä tarinoita tieteellisesti luotettavina. Samoin tekevät - pienin varauksin - länsimaiset arabian laitokset, joissa klassista arabiaa luetaan ja harrastetaan.

Muslimien ratkaisu hadithien luotettavuuteen ovat todistajaketjut (isnad), joita jokaiseen kertomukseen on liitetty. Jos ketjut johtavat luotettaviksi tunnustettujen henkilöiden kautta itse Muhammediin tai hänen lähipiiriinsä, tarinaakin voi pitää todistettuna.  Näin jopa kaksisataa vuotta vanhoista tapahtumista saadaan yksityiskohtaista ja varmaa tietoa.

Valitettavasti pohjalaiset eivät ole säilyttäneet samalla tavoin muistitietoa vaikkapa 200 vuotta sitten käydystä Juuttaan taistelusta.  Uusikaarlepyyläinen todistajaketju voisi kuulua, että ”isäni kuuli lapsuudessaan enoltaan Matilta, että kirkkoherra Sundvall oli kertonut isoäitinsä sanoneen, että kenraali Döbeln valitsi puolustusasemansa Juuttaalla siten, että joki suojeli hänen vasemman sivustansa.”

Isnad–ketjut ovat tietysti sitä samaa hölynpölyä kuin itse tarinatkin. Huvittavaa on, että niihin edelleen suhtaudutaan äärimmäisen kunnioittavasti näillä arabian laitoksilla, joista esimerkiksi media etsii asiantuntijansa. Vuonna 2013 Helsingin yliopistossa hyväksyttiin Ilkka Lindstedtin väitöskirja, jossa hän puolusti isnadien luotettavuutta. Lindstedtin mukaan aivan viime aikoina keksitty isnād-cum-matn – menetelmä pystyy erottamaan luotettavat todistajaketjut muista, jolloin päästään jo hyvin lähelle itse profeettaa (s.23). Näin kriitikoille saadaan jauhot suuhun.

Kuten aiemmin todettiin, Muhammedia koskevan islamilaisen tiedon kaikki kolme tukijalkaa eli Koraani, elämäkerrat ja hadith –perinne ovat romahtaneet tieteellisessä analyysissa. Ne ovat kaikki liian myöhäisiä, jotta ne voisivat vahvistaa profeetan historiallisuuden (lisäksi Koraanissa ei profeetasta puhuta mitään - yhtä aika härskiä perhejuttua lukuunottamatta). Muhammed on arabien kansantarujen sankari, kuten Odysseus on kreikkalaisten.  Näissä hahmoissa on muitakin yhtäläisyyksiä: Homeroksen sokeus rinnastuu Muhammedin lukutaidottomuuteen. Molemmat kuvitellut puutokset tukevat tarinan aitoutta, sillä sokea ja lukutaidoton eivät juuri olisi voineet lisätä teksteihin omiaan.

Lähteet

     Kerr, R. M. (2016). Zur Mohammeddämmerung. Homer und Mohammed als fiktive  Gestalten. Imprimatur, Heft 1, 57–60.

     Lindstedt, I. (2013). The transmission of al-Madāʾinī’s material. Historiographical Studies. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, Maailman kulttuurien laitos.

Michael Cook: Muhammed, 1983

Michael Cook, 1983. Muhammed. Helsinki: Nostromo. Suomentanut Otso Kantokorpi. 135 sivua.

Englantilainen historioitsija Michael Cook (s. 1940) julkaisi vuonna 1977 yhdessä Patricia Cronen kanssa teoksen Hagarism, joka esitti hyvin spekulatiivisen teorian islamin synnystä. Kirja oli aikanaan epädogmaattinen tuulahdus ja vapautti ilmapiiriä, vaikka kirjoittajat pian luopuivatkin villeimmistä ajatuksistaan.

Pieni, jo kadonnut kustannusyhtiö julkaisi Cookin seuraavan Muhammed-teoksen suomeksi vuonna 1991. Kirjan lukeminen osoittaa, että Cook luotti Muhammedin historiallisuuteen. Hän tosin antaa esimerkkejä siitä, miten hadith -perinteessä Muhammed-tarinat ajan myötä rikastuivat ja muuttuivat entistä tarkemmiksi. Se tietysti voisi panna epäilemään niiden aitoutta. Silti Cook katsoo, että ”perinteisessä Muhammedin elämäkerrassa on epäilemättä historiallinen ydin, ja hyvin harkittu valikoivuus saattaa riittää sen paljastamiseen”.

Koraanin suhteen Cook arvioi, että vailla mitään ulkopuolista tukea pelkästään Koraanin teksteistä ”voisimme todennäköisesti päätellä, että Koraanin keskushahmo oli Muhammed ja että hänen elämänsä näyttämö oli läntisessä Arabiassa.”  Tästä voisi olla myös eri mieltä, kuten blogin edellisistä päivityksistä käy ilmi.

Cook ei väitä Muhammedin historiallisuutta varmaksi vielä Koraanin tai hadith -perinteen nojalla. Sen sijaan hänen mielestään 600-luvun kristillinen lähdekirjallisuus ”sulkee pois kaikki epäilyt Muhammedin historiallisuudesta”.

Cookin esittämä todistusaineisto on käyty läpi tämän blogin aiemmissa päivityksissä, joten lukijat pääsevät arvioimaan sitä myös itse. Tässä suhteessa tilanne on nykyisin helpompi kuin 1980-luvun alussa, jolloin Cook kirjoitti teoksensa. Silloin internetiä ei ollut, ja pääsy alkuperäislähteisiin oli vaikeaa. Nyt tärkeimmät tekstit on saatavilla englannin kielellä myös verkosta ja löytyvät luetteloituna ja osin painettuna yhdestä ainoasta kirjasta (Hoyland: Seeing islam as others saw it, 1997).

Cook pitää toisaalta myös Lähi-idän menestyksekästä arabivalloitusta todisteena Muhammedin historiallisuudesta. Hän kirjoittaa: ”Muhammedin oppi ja hänen tapansa käyttää sitä toivat tähän yhteiskuntaan huomattavan, joskin ohimenevän, päämäärien johdonmukaisuuden. Ilman sitä on vaikea kuvitella, kuinka Arabian heimoyhteiskunnan jäsenet olisivat voineet valloittaa merkittävän osan tuolloin tunnetusta maailmasta.”

Cook yhtyy käsitykseen, että ilman uskonkiihkoa arabit eivät olisi sotilaallisesti pärjänneet niin hyvin kuin tapahtui. Tämähän on yleinen käsitys asioiden kulusta 600-luvun Lähi-idässä: beduiinit hyökkäsivät Koraani vasemmassa ja käyräsapeli oikeassa kädessä. Roomalaiset legioonat väistyivät.

Uudemmat teoriat ovat tarjonneet tällekin asialle uskottavia vaihtoehtoja. Ehkä mitään hyökkäyssotaa ei ollutkaan? Esimerkiksi israelilainen Yehuda Nevo toteaa, että muslimien väittämistä suurista tuhoamistaisteluista ei ole löydetty yhtään arkeologista todistetta.  

Lähteet

Hoyland, R. G. (1997). Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13. Princeton, N.J.: The Darwin Press

Nevo, Y. E. & Koren, J. (2003). Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, N.Y.: Prometheus.